Virallisesti se on urheiluvälinevarasto, mutta tutuille pyöräkellari. Sen ovi on maalattu lumihuurua muistuttavalla maalilla, jonka tarkoituksena on pitää salaisuudet piilossa tuntemattomien katseilta. Sisälle pääsee vain taloyhtiön väki, kukin omalla kotiavaimellaan.

   Oven avatessa tuttu, ummehtuneen hiekkainen tuoksu hiipii ulos rauhoittavasti. Jotta ovi pysyisi auki, on vielä hetki tapeltava ulkona olevan hakasen kanssa. Hyvinä päivinä pelkkä oven vetäminen rivakasti auki saa hakasen tipahtamaan omalle paikalleen. Liian kylmällä temppu ei kuitenkaan onnistu. Ei myöskään silloin, jos edellinen käyttäjä on huolimattomasti jättänyt kolmion jo valmiiksi roikkumaan oven kylkeä vasten. Tällöin se täytyy nostaa ja asettaa nätisti paikalleen.

   Kun ovi lopulta pysyy kiltisti, on aikaa kunnolla sisäistää mitä sen takaa löytyykään. Keskilattian valtaavat tietysti pyörät, joita on niin paljon että osa on jouduttu ripustamaan takaseinälle roikkumaan. Niitä tuskin on käytetty sitten vuoden 1994, jolloin ne varastoon on alunperin kannettu. Aktiivisessa käytössä pyöristä on vain alle kymmenen, niistäkin ainoana jokapäiväinen kulkupeli on eräs punainen 2000-luvun yksilö.

   Oikeanpuoleisen seinän suksien viimeinen myyntipäivä lienee 90-luvun puolella, joidenkin jopa sitä ennemmin. Suurinta osaa ei ole edes vilkaistu, saati käytetty vuosituhannen vaihteen jälkeen. Kokoonpanossa on tuskin tapahtunut sen suurempia muutoksia kuin että kierrätykseen on lähtenyt yksi pari lastensuksia. Niiden tilalle on myöhemmin ostettu pidemmät, jotka kuitenkin ovat jo liian lyhyet. Mutta ilmaston lämmetessä sillä tuskin on väliä.

   Nurkissa istuvat pulkat lähenevät myös parasta ennen –päiväänsä. Niiden värikkäissä syleissä on laskettu monet hauskat mäet. Kuitenkin samalla kun entiset käyttäjät lähestyvät aikuisuutta, myös pulkkien eläkeikä vaanii. Ne tuskin kestävät enää seuraavalle sukupolvelle.

   Vaikka suurin osa kellarin asukeista on vanhentunutta, yhä suuren suosion saavat pyöränpumput. Niitä ilman ei selvittäisi. Tai ainakaan sitä yhtä, jossa lukee asunnon A5 omistajan sukunimi, sekä teksti ”saa lainata”. Se on kuulemma paras ja sitä saa käyttää. Niinpä se iloisesti puhkii ilmaa niihin pyöriin, jotka edes joskus pääsevät liikenteeseen..

   Muuta tavaraa ei sisällä oikeastaan ole, vain harja ja rikkalapio, sekä B6:ssa asuvan herran vanha rollaattori, joka myös viettää rauhallisia eläkepäiviä betonisessa nurkassaan omistajan selvitessä nykyisin ilman vanhan ystävän tukea.

   Poistuttaessa pyöräkellarista on muistettava sammuttaa valo. Katkaisimen ääni on niin herkullinen, että sitä voisi kuunnella vaikka koko päivän. Arkisemmat asiat painavat kuitenkin päälle ja oven sulkeutuessa naksaus jää piiloon kuten muutkin kellarin lämpimät, tuoksuvat salaisuudet.

Otsikko Vanessa Carltonin White Houses -kappaleesta. Pari lausetta tuli mieleen viimeksi kun kävin pyöräkellarissa ja siitä sitten syntyi koko teksti, vaikka parempi olisikin ollut ehkä lyhyempänä.

It was a dreary Monday morning smack in the middle of September. I was tired and worse still I was at school. I was playing noughts and crosses with my friend Christine during English. We really should have been listening but Mr. Peterson was drowning on in his usual voice about nouns and it really was impossible to pay attention. Well Susan could of course and Elliot, they always can and do, but the rest of us were practically sleeping. I was just about to suggest we move on to hangman when Ms. Jefferson the head teacher came bustling in her usual excited manner causing a stir in the class. Actually this time she came in with such a hurry that Eric who sits right by the door almost fell over as he got jostled awake. Ms. Jefferson went straight to Mr. Peterson and started whispering animatedly. Everyone was leaning towards them but unluckily Ms. J. knows when to lower her voice, which was just what she did. After she was done talking she looked at Mr. P. expectantly but all she got as a reply was a small hrrumph after which Mr. Peterson continued his lecture.

       I was just about to pass over when the door opened the second time. Thinking that it couldn’t be Ms. Jefferson again and since none of the other teachers are much more interesting than Mr. Peterson I burrowed my head deeper into my arms. ”Whoa, will just look at that Ro”, Christina said poking me. In her voice I heard something that made me straighten up instantly and then blush scarlet, as the thing she was talking about looked straight back at me. The thing was a gorgeous new addition to our class. ”Everyone, this is Julio Montanez. He is an exchange student from Spain and will be joining your class for this semester”, said Ms. Jefferson.

Pysähdyn mietiskelemään. Takaani tulee vauhdilla pyörä. Hyppään tien sivuun, pahaksi onneksi suoraan lammikkoon. Tunnen kuinka vasemman jalan pikkuvarvas kastuu. Olisi pitänyt laittaa toiset kengät.

Tämäkin valitettavasti on kesken ja tällekin löytyy jatkosuunnitelmia pari, kunhan vaan laiskuudeltani jaksan päättää, mikä niistä on paras. Otsikko on Disneyn River lullaby -kappaleesta (Egyptin prinssi).

Koiralla oli nimi
se oli Musti
Musti istui yksin
ja katseli tielle
aina kun joku tuli näköpiiriin
Musti haukahti
silloin tulija joko pelästyi ja juoksi tiehensä
tai huusi innoissaan: "koira!"
niin, suurimmalle osalle Musti oli vain koira
yksi koira muiden joukossa
mutta kolmelta tuli Salli joka jo kaukaa huusi:
"Mustii!"
Silloin Musti oli maailman onnellisin koira
ja Salli maailman onnellisin tyttö

Nukahdin jälkeen kahdentoista
onko ennen sellaista kuultu moista
Että seuraavana aamuna pitäisi kuudelta herätä
jos aikaisin mielisi kouluun keretä
Nukkumattiko unohti minulle tulla
ehkä tuoksuikin toisaalla houkuttelevammin pulla
Nyt on siis päällä väsymys kauhea
olisiko liikaa toivottu että ilma olisi edes lämmin tai lauhkea

Ihan vaan kaikkia höpsöjä runoja. Otsikko taas punaisesta veisukirjasta, Tapio Nuorvan Tuu mun vaimoksein -kappaleesta.

"Utu, katseleeko isä meitä nyt? Suuttuukohan se meille kun me ollaan äidin sängyssä?"
"Kyllä se katselee, mutta ei se suutu, se tietää että meitä pelottaa"
"Katseleeko se äitiäkin?"
"Ehkä"
"Kuule, lukisitko sä mulle?"
"Mitä mä sulle luen?"
"Lue Mio, poikani Mio"
"Se on liian pitkä. Se pitäisi jättää kesken ja sitten sä näkisit pahoja unia kun se jäisi pelottavaan kohtaan. Mutta sopiiko että mä luen Kultakutrin?"
"Joo, lue!"

"... sen pituinen se. Nyt mennään nukkumaan, hyvää yötä Ada"
"Hyvää yötä Utu"

Otsikko Plumbin kappaleesta Real life fairytale.

Idean saapuessa oikea käteni takertuu kynään ja antaa vasemmalle vuoron leikkiä. Oikean ollessa vauhdissa, vasen pysyy vain nojatukena, mutta pienillä tauoilla sekin korvis kiertyy. Jos ajatus katkeaa kunnolla, tapahtuu vaihto oikealle. Kovan ideapuutteen aikana saatan istuskella pitkänkin aikaa kyynärpäihini nojaten, korvisten leikkiessä soittorasiaa tai karusellia.

Huomasin korujen mahdin vasta tänään, mutta tiedän hyväksikäyttäneeni sitä aiemminkin. Varmaankin siitä lähtien, kun totesin, etten pidäkään korviksista. En kuitenkan ikinä uskaltanut jättää reikiä umpeutumaan, sillä pelkäsin katuvani sitä. Siksi pidänkin mahdollisimman huomaamattomista koruista. Vihaan kaikenlaisia roikkuvia korviksia ja ylimääräisiä härpäkkeitä. Silti minusta tuntuu alastomalta ilman mitään. Ehkä syy löytyikin tässä. Samalla kun riisun korvikset, riisun itseltäni myls parhaat idealähteeni.

Otsikko Disneyn kappaleesta There's a party here in Agrabah (Aladdin).

Toinenkin luonnollinen asento käsilläni on. Ne ovat tottuneen olemaan tiukasti nyrkissä, peukalo muiden sormien päällä. Ei missään nimessä sisällä! Jos se olisi sisällä, eihän olisi isoja- ja pikkudonitseja, olisi vain peukalonpiilotus.

Oikean käden ranteessani on kova kohta. Siitä näkee, mitä muuta teen vapaa-ajallani. Olen siirtänyt nyt työvälineeni vasemmalle puolelle ja kohta se käsi on ja yhtä taitava näpyttelemään oikeaa ja vasenta näppäintä ja siirtelemään kursoria ruudulla. Pian siinäkin on kovempi kohta.

Otsikko on Pekka Simojoen Katson sinun kättesi töitä -kappaleesta ja löytyy Nuoren seurakunnan veisukirjasta (2005), riparilaulu.

Kun Kovanen lähtee hakemaan lisää nastoja, Heini vie hänelle tekstin. Opettaja syventyy lukemaan sitä. Kirjoittaa välillä pienen kommentin ilmeenkään värähtämättä. Yhtäkkiä pää pomppaa pystyyn ja ilo leviää kasvoille. Innostuneet kädet viittovat Heiniä luokseen. Hyvää työtä.

Sitten Kovanen jatkaa taas julisteidensa kiinnittämistä.

Edessäni istuva Liisa kirjoittaa kovaan tahtiin. Välillä hän pysähtyy miettimään ja sitten kynä taas liitääkin jo paperilla kuin sadan metrin aitajuoksija.

Silja ja Sini kuiskivat. Sitten hekin vetäytyvät omiin töihinsä. Heini kirjoittaa jo toista juttuaan ja Venlalla on kohta sivun verran tekstiä. Elisa tuijottaa ikkunasta ulos. En näe lukea Ainon pientä ja sievää tekstiä, mutta ei minun tarvitsekaan.

Takarivissäkin kirjoitetaan ahkerasti, samoin poikien nurkkauksessa. Kaikilla näyttää olevan ideoita ja heillä on kiire saada ne paperille. Miksei minullakin? Minähän vain seuraan muita ja raportoin, mitä he tekevät.

Otsikko Yhdysvaltalaisesta I Spy -leikistä.

Nyt on kesäkuu ja istun veneessä. Ilma on lämmin, vesi viileää. Välillä kosketan sitä sormellani. Olemme kalassa, minä, eno ja sisko. Minullakin on onki, tai itseasiassa se on pilkki. Lilluttelen sitä vedessä vaikka tiedänkin ettei siihen yksikään kala nappaa, eihän koukussa ole edes matoa. Yritin kyllä, mutten vain saanut laitettua sellaista koukkuun. Niinpä tiputin vain tyhjän siiman veteen, välttääkseni siskon ja enon pilkan.

 Tämä on valitettavasti hyvinkin keskeneräinen, ehkä kirjoitan sen joskus loppuun, loppuratkaisuvaihtoehtoja ainakin on pari. Otsikon olen kuullut jossain, ei hajuakaan, missä.

Kurkistan jälleen siskoani ja näen hänenkin katsovan minuun päin. Viiton lähes huomaamattomasti häntä seuraamaan, mitä aion tehdä. Puhallan kevyesti. Kieleni päältä livistävä lämmin henkäys kutittaa hellästi huuliani ja laittaa liekit valssaamaan. Siskoni huulet liikkuvat ensin pyöreän soikeaksi, sitten leviävät hieman ja lopuksi avautuvat enemmän: "uu-des-taan". Omat suupieleni kaartuvat hetkeksi ylös, kun päätän laittaa liekit seuraavaksi polkkaamaan. Sisko nyökkää hyväksyvästi, vilkaisee kelloon, mekastaviin aikuisiin ja taas minuun. Ymmärrän katseen.

Muut eivät ole huomanneet vaiettua keskusteluamme, hiljaista leikkiämme tai salaisia katseitamme. Mitäpä muutakaan voisi odottaa kanalauman edestä kääkättävältä kurjenkaulaiselta rouvalta ja neljältä myötäeläjältä.

Otsikko on väännös Elton Johnin Candle in the wind -kappaleesta.