En ole luovuttaja. Olenpas. Mutta kun pidän jostain, en luovuta. Minulle on opetettu että vaikka sattuu pitää jatkaa. On turha istua vieressä, jos pystyisi kumminkin tekemään.

Löin eilen pääni ja purin huultani. Verta ei tullut paljon, huuhdoin sen alas vedellä. Ja sitten jatkoin. Kipu ja turtumus sekoittuivat toisiinsa. Tein silti töitä verenamaku suussa, kirjaimellisesti. Vaikka pelottikin. Pelkäsin lyöväni pääni uudestaan. Mutta jatkoin silti, koska pystyin siihen aivan hyvin. Mitä ongelmaa olisi ollutkaan? Jos olisin pitänyt taukoa, olisi koko ryhmä joutunut lopettamaan. Olisin saanut huomiota, kenties jäitä. Mutta mitä minä niillä olisin tehnyt? Olisin istunut viisi minuuttia - ja kyllästynyt. Sitten olisin voinut jatkaa. Mutta miksen jatkaisi siis samantien?

Vaikka sattuu et saa luovuttaa. Olisin tietenkin voinut istua sivussa koko lopputreenit. Mutta miten turhaa se olisi ollutkaan. Itselleni olisin vain tehnyt hallaa.

Otsikko on jokin netistä bongattu sanonta.