Kaksi kynttilää loimuttavat liekkejään juhlapöydän päässä. Steariini sulaa hitaasti ja äänettä. Vilkuilen vuoroin liekkejä, vuoroin kelloa. Välillä silmät sihahtavat pöydän toisessa päässä istuvaan pikkusiskoon. Vaikka katse vaeltaa näen liekit yhä selvästi. Ne ovat tatuoituneet silmieni taakse.

Kurkistan jälleen siskoani ja näen hänenkin katsovan minuun päin. Viiton lähes huomaamattomasti häntä seuraamaan, mitä aion tehdä. Puhallan kevyesti. Kieleni päältä livistävä lämmin henkäys kutittaa hellästi huuliani ja laittaa liekit valssaamaan. Siskoni huulet liikkuvat ensin pyöreän soikeaksi, sitten leviävät hieman ja lopuksi avautuvat enemmän: "uu-des-taan". Omat suupieleni kaartuvat hetkeksi ylös, kun päätän laittaa liekit seuraavaksi polkkaamaan. Sisko nyökkää hyväksyvästi, vilkaisee kelloon, mekastaviin aikuisiin ja taas minuun. Ymmärrän katseen.

Muut eivät ole huomanneet vaiettua keskusteluamme, hiljaista leikkiämme tai salaisia katseitamme. Mitäpä muutakaan voisi odottaa kanalauman edestä kääkättävältä kurjenkaulaiselta rouvalta ja neljältä myötäeläjältä.

Otsikko on väännös Elton Johnin Candle in the wind -kappaleesta.